Armahtakaa, Jonna Peitso

 

Evankeliumi
Joh. 8: 2–11

Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: ”Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?” He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: ”Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?” ”Ei, herra”, nainen vastasi. Jeesus sanoi: ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Saarna Lohirannan rippikoululeirin TV-jumalanpalveluksessa 9.7.2017.
Armahtakaa!

Kaikilla meillä täällä kappelissa on tänään mukana kivi. Jonkun kivi on pieni ja kevyt, toisilla sen kantaminen vaatii enemmän vaivaa. Jonkun kivi tuntuu pehmeältä ja sileältä kädessä, toisen kivi taas terävine reunoineen raapii ohimennen ihoa.

Nämä kivet ovat olleet tiivis osa elämäämme eilisestä lähtien. Minne olemme menneetkään, on kivi seurannut mukana. Kivet ovat olleet mukana oppituokioissa, ruokailuissa, saunan lauteilla ja vapaa-ajalla – kävipä joku kuulemma uimassakin. Eikä niitä yöksikään jätetty, vaan kivet nukkuivat kanssamme. Tämän aamun valjetessa joku saattoi ehkä huokaista, että edessä on taas uusi päivä, jolloin joutuu kantamaan kiveä mukanaan.

Jokainen sai valita oman kivensä – juuri sellaisen mikä tuli pihassa tai metsäpolulla vastaan ja tuntui sopivalta. Silloin vielä kiveä valitessa, te ette tienneet mitä kivillä tehtäisiin. Vasta sen jälkeen teille selvisi, että tuo valitsemanne kivi olisi oma syntikivenne. Se kuvastaisi rikkomuksia, pahoja sanoja, ajatuksia tai tekoja – ja niitä hyviä joita on jätetty tekemättä. Siinä hetkessä kävi monella mielessä oman kiven koko. Näinkö syntinen tai synnitön minä olen ollut? Jos kivi oli suuri, tuntui synnin taakkakin suurelta. Saako tämän vielä vaihtaa? kysyi joku. Ei saanut. Valittu mikä valittu, siinä se synti seistä törötti vieressä. Hirveä taakka, sanoi toinen. Joku taas iloitsi omasta kivestään, tämähän mahtuu taskuun! Mikäs sitä olisi kantaessa.

Joka tapauksessa, jokainen meistä, saisi läheisen muistutuksen synneistään, kun kantaisi syntikiveään mukana kaikkialle.

Kivet ja synti liittyvät myös tämän päivän evankeliumitekstiin. Tuossa tekstissä kohtaamme naisen, joka on syyllistynyt aviorikokseen. Hän ei kanna kiveä kädessään. Kertomuksessa kivet ovat naista syyttävillä, kun he sanovat: tuollaiseen syntiin syyllistynyt ansaitsee kuoleman.

Miten peloissaan nainen mahtoi tuossa hetkessä olla. Miten suunnattoman suurelta syntitaakka tuntui, ja miten mahdottomalta ajatus siitä, että tilanteesta voisi vielä selvitä. Jos tuo tilanne olisi ollut tavallinen, ei nainen varmaan olisikaan selvinnyt. Mutta tilanteessa läsnä oli erityinen henkilö: Jeesus. Myös häntä lainopettajat tuossa hetkessä halusivat koetella ja testata saisivatko he Jeesuksen ansaan, sanomaan jotain sellaista, mistä voisivat sitten seuraavaksi syyttää häntä. Omiin rikkomuksiin kertomuksen syyttäjät eivät tuntuneet katsovan.

Ensin Jeesus ei vastannut heille mitään, vaan kumartui ja kirjoitti jotain sormellaan maahan. Mitä, sitä evankeliumi ei kerro. Kun he tiukkasivat häneltä uudelleen vastausta, Jeesus nousi ylös ja sanoi: ”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” – Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä. – Yhtään kättä ei noussut ilmaan. Yksikään kivi ei lentänyt naista kohti. Sen sijaan, että syyttäjät olisivat yhä katsoneet naista, he katsoivat omaa sydäntään. He ymmärsivät, ettei sellaista syntiä ole, johon ei heistä jokainen olisi elämänsä aikana ehtinyt syyllistyä. Kukaan heistä ei enää tuominnut naista. ”En tuomitse minäkään.” Jeesus sanoi. ”Mene, äläkä enää tee syntiä.”

Myös me toimimme helposti samalla tavoin kuin kertomuksen syyttäjät. Omien rikkomustemme sijaan on helpompaa katsoa toisten virheitä. Oman syyllisyyden kohtaamisen sijaan on helpompi syyttää toisia. Silloin ei oikeastaan tarvitse muistaa omia rikkomuksiaan, kun voi kiinnittää ajatukset ja syytökset toiseen. Ja kuitenkin meistä jokaisella on aina se oma syntikivi mukana, sillä ei kukaan ole synnitön. Ja ne rikkomukset joista toisia syytämme, emmekö itsekin ole niihin syyllistyneet?

Naisen tarinassa rangaistus on kova: kuolleeksi kivittäminen. Se voi tuntua meistä kaukaiselta ja muinaiselta asialta. Tuollaista nyt ei sentään onneksi enää tapahdu! Vai tapahtuuko? Mitä voisi olla nykyajan kivitys? Onko sitä maailmassa, jossa elät? Suomessa, sinun kulmillasi, koulussa, kotikaupungissa? Uskallan väittää, että on. Se ei ole yhtä fyysistä kuin kertomuksessa, jossa ihmiset seisoivat kivi kädessään valmiina tuomitsemaan.

Nykyajan kivitys tapahtuu sanoin. Tuomitsemme toiset heidän teoistaan, kerromme eteenpäin mitä joku teki, paheksumme ja juoruilemme, tai nauramme toisen mokalle. Netissä se vasta kätevä onkin ihmisiä kivittää, kun voi kommentoida nimettömästi tai nimimerkin takaa. Myös sellainen toisten tuomitseminen on vahingoittavaa. Se voi jättää syvät jäljet, ja viedä jopa elämän. Samalla se on myös viidennen käskyn, älä tapa, rikkomista. Se on myös pelottavaa, sillä koskaan ei voi olla varma siitä, ettei itse aivan yllättäen joudu sanallisen kivityksen kohteeksi. Joskus tällaisten puheiden keskelle joutuu syyttäkin, sillä tarkistammeko aina totuuden asiasta ennen kuin kommentoimme tai kerromme sitä eteenpäin? Emme taida tarkistaa.

Tämän päivän evankeliumiteksti oli vain pieni katkelma, mutta jo se toi esiin sen, ettei evankeliumeissa ole täydellistä maailmaa, vaan niistä löytyy maailma, jossa on rikkomuksia, epäonnistumisia, epäilyä, kärsimystä ja syntiä. Mutta Jeesus tulee sen kaiken keskelle, eikä hän pelkää meidän ihmisten rosoisia tarinoita. Hänen toinen nimensä on Immanuel, se tarkoittaa Jumala meidän kanssamme.

Tekstin naisen tulevaisuus oli Jeesuksen käsissä. Sinun tulevaisuutesi on Jumalan käsissä. Luotatko siihen? Jos luotat, voit katsoa rakkaudella itseäsi. Jumala ei säikähdä, hän ei hylkää sinua, vaikka olisit tehnyt väärin.

Sinä voit unohtaa Jumalan, sinä voit kulkea kauas hänestä. Mutta Jumala ei unohda sinua. Sinä olet hänen silmäteräänsä, hän ei irrota katsettaan sinusta. Ja yhtäkkiä, kun seisot siinä syytettynä, syli täynnä kiviä, niin täynnä, ettet enää melkein jaksa kannatella niiden painoa ja odotat muiden tuomitsevan sinut, hän seisoo siinä edessäsi kuin ystävä ja sanoo: sinä tiedät, että olet minulle rakas. Anna minulle sinun kivinen taakkasi, minä pidän sinusta huolen.

Kivi on oikeastaan hyvä ja konkreettinen symboli synnille. Näitä kiviä tai syntejä ei voi kerätä itselleen loputtomasti, kun ei niitä kuitenkaan jaksa kantaa. Eikä niitä voi antaa kaverinkaan kannettavaksi, kuka nyt toisten syntejä tai kiviä haluaisi kantaa - paitsi Jeesus.

Siksi meistä jokainen voi tuoda syntikivensä alttarille. Saamme jättää kaiken haavoittavan ja särkyneen tänne, sillä Jeesus on sovittanut meidän syntimme: nämä menneet ja myös tulevat. Hän kehottaa meitä katsomaan rakkaudella toisiamme ja toimimaan toisten hyväksi. Niin kuin aikoinaan tuolle naiselle, sanoo hän meille: kaikki sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Mene, äläkä enää tee syntiä.

 

Jonna Peitso
nuorisotyönohjaaja
Vuosaaren seurakunta